Kaipuuta novellimitassa

Olin pari vuotta sitten iloisesti yllättynyt irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) Brooklyn-romaanista. Kikkailemattomalla tavalla kerrottu tarina sai minut unohtamaan, miten perinteisistä aineksista se oli rakennettu: tyylitietoisen ja varmaotteisen kertojan käsissä tarina oli enemmän kuin osiensa summa. Osasin odottaa hiukan samantyyppistä, tunnetasolla voimakasta ja rehellisen illuusiotonta kerrontaa, kun tartuin Kaijamari Sivillin suomentamaan Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Alkuteos on ilmestynyt jo ennen Brooklyniä, vuonna 2006.

Äitien ja poikien kertomuksissa vallitsee teoskokonaisuutena eräänlainen tutkielmaluonne: Äiti juo, poika haluaa puuttua asiaan. Poika on pedofiilipappi, äidin on pakko kohdata poikansa. Äiti ja poika jäävät miehen kuoleman jälkeen kahdestaan, heidän täytyy pärjätä omillaan. Poika tekee suuren taidevarkauden ja pelkää äitinsä lavertelevan. Poika on muusikko ja kohtaa äitinsä laulamassa kapakassa. Äiti on kuollut, ja poika ryhtyy suhteeseen kaverinsa kanssa.

Erilaisia äitejä ja poikia tulee yhdeksän tarinan verran, ja välillä tuntuu, että Tóibín ei ole täysin kotonaan novellin rajoitusten kanssa. Etenkin ”Matka” ja ”Kesätyö” ovat muodoltaan jossain määrin epätyydyttäviä – tuntuu kuin teksti olisi leikattu väkisin lyhyeen mittaan. Niihin jää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, mikä harmittaa minua lukijana. Joukkoon mahtuu myös muutama toimimaton teksti, ”Laulu” ehkä kaikkein selvimpänä – se ei tunnu tarinana missään määrin uskottavalta. En usko, että jumalaisesti laulavan äidin kapakassa näkevä poika käyttäytyisi niin. Myös toinen musiikkipitoinen teksti, ”Famous Blue Raincoat”, tuntuu teennäiseltä eikä säväytä. Näiden lisäksi pedofiilipappia käsittelevä ”Pappi suvussa” ei oikein lähde lentoon, vaikka näkökulman kääntäminen läheisten tuskaan onkin onnistunut veto. Tóibínin tekstit edustavat henkilötutkielmina klassista angloamerikkalaista short story -perinnettä: mitään taide-esseistiikkaa ne eivät tarjoa.

Kokoelman kantavana tunteena on jonkinlainen hahmoton surumielisyys. Huumori ei pilkahda vähääkään: kuoleman kanssa ollaan tekemisissä ja kipeitä muistoja kaivetaan esille. Yksitotisuus on ehdoton rajoite näissä teksteissä, tunneskaala pysyy hyvin kapealla sektorilla eivätkä kontrastit oikein riitä piristämään lukijaa. Puuduin monta kertaa, ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Erityisesti teoksen päättävä laaja novelli ”Pitkä talvi” oli synkkää luettavaa ja myös teoksen ainoa teksti, joka ei sijoitu Irlantiin. Siinä juopotteleva äiti katoaa lumimyrskyssä jossain päin Pohjois-Espanjaa eivätkä perheenjäsenet enää löydä häntä. Ei paljon naurata.

Huomaan, että alan kuulostaa ankaralta. On aika vaihtaa nuottia. Tóibínin novelleissa on nimittäin myös paljon hyvää.

Kokoelman aloittava ”Järkimies” kertoo viileästä rikollisesta, joka on onnistunut varastamaan eräästä galleriasta yhden Rembrandtin ja kaksi muuta arvotaulua. Hän on piilottanut ne Wicklow’n vuorille, kunnes ostajaehdokas Hollannista ilmoittautuu. Tarinan intensiteetti on erinomainen, ja Tóibínin tyyli saa kertomuksen kasvamaan huimiin mittasuhteisiin oikeastaan hyvin pienillä käänteillä – niin kuin hyvässä novellissa on tapana. Päähenkilö on klassisessa välitilassa: hän on tehnyt täydellisen rikoksen mutta ei voi kertoa siitä kenellekään, ei edes äidilleen. Vaikeudet hollantilaisten kanssa kasvavat niin yllättäen, että hän alkaa katua tekoaan. Miljoonataulujen myyminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi, olisi sittenkin ollut viisaampaa varastaa jotain ihan muuta.

”Järkimies” liikkuu rationaalisten päätösten rajamailla, ja niiden tutkijana Tóibín onnistuu. Kun päähenkilö käy puhumassa äidilleen, pyytää olemaan hiljempaa vuoriston piilopaikasta, tarinaan tulee taas yksi taso lisää. Tunnetasolla varas käsittelee äitiään oikeastaan hyvin lempeästi ja ymmärtävästi, vaikka on rikollisena muuten kylmäverinen viimeistelijä ja yksityiskohtien taitaja. Häntä vain harmittaa äidin laveasanaisuus poliisin suhteen. Mutta äiti on äiti.

Kokoelman toinen erinomainen novelli on ”Pelin henki”. Nancyn mies on kuollut kolarissa eikä hänen ruokakauppansa enää pärjää uudelle hienolle Dunnesille, joten hän päättää perustaa pikaruokalan. Taustalla on ahdistava velkakierre, josta Nancy haluaa eroon. Fish & chips -kioskin perustaminen on hankalaa, koska pikkukaupungin poliitikot ja pankki ovat ensin hanketta vastaan. Kaikki kuvittelevat, että edesmennyt George jätti Nancylle ruhtinaallisen perinnön, kun oikeasti mieheltä jäivät vain velat. Nancy päättää, että jos hän nousee vielä omilleen, hän kerää rahansa ja muuttaa lapsineen pois pikkukaupungista, suureen maailmaan. Lopulta kioski menestyy loistavasti ja tarjoaa myös Gerard-pojalle työtä. Kioskin yhteyteen perustetaan myös viinikauppa, joka tuo entistä enemmän tuloja. Vähitellen Gerardista tulee mestari kirjanpitoasioissa. Poika haluaa jättää opinnot sikseen ja jatkaa kaupantekoa. Samaan aikaan Nancy tekee henkistä lähtöä, on panemassa putiikkeja pakettiin ja muuttamassa lapsineen Dubliniin – heiltä lupaa kysymättä.

”Pelin hengen” loppuun ladatussa konfliktissa on jotain samaa kuin Brooklyn-romaanin hienoimmissa hetkissä. Novellin tapahtumapaikkakin on samainen Enniscorthy, josta Brooklynin päähenkilö Eilis lähti Amerikkaan. Kun Nancy vaatii Gerardia kouluttautumaan ja unohtamaan pikkukaupungin pienet piirit, vastassa on poika, joka nimenomaan haluaa ”kuulua johonkin”. Pojan mielessä äidin unelma Dublinista ja siitä, ettei enää tarvitse koskaan tehdä työtä, on tyhjä. Äidin kaipuu täyteen tuntemattomuuteen tarkoittaa, ettei pojalla olekaan tulevaisuutta, jonka poika on jo itsellään nähnyt.

Tällaisen pakahduttavan kaipuun kuvaajana Tóibín on vahvimmillaan. Niistä hetkistä nautin, mutta ympärille jäi niin paljon rutiinisuoritusta, etten ole täysin vakuuttunut Äideistä ja pojista kokonaisuutena. Seuraavaksi lukisin Tóibínilta mielelläni Henry Jamesin 1800-luvun loppuvuosista kertovan romaanin The Master (2004). Kaijamari Sivillin suomennoksena.