David Shields
herätti suurta huomiota vuonna 2010 julkaistulla teoksellaan Reality Hunger. A Manifesto. Erinäisistä
kreditoimattomista lainauksista koostettu teos oli provokatiivinen antiromaani,
julistus siitä, miten uudenaikainen kaunokirjallinen teos tulisi rakentaa – ja
samalla yksi esitys sellaisesta.
Toinen puoli minussa ihasteli Reality Hungerin häikäilemätöntä
orgaanisuutta ja huoletonta nokkeluutta, toinen puoli taas inhosi sen poseeraavaa
luonnetta ja dogmaattista tapaa pyrkiä määrittelemään kokonaista lajia. Sitä
paitsi Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle
(1993, suom. 1996) tutki jo ennen internetin leviämistä hyvin samankaltaisia
tulevaisuusskenaarioita; Calvino uskoi esseissään nopeuteen, keveyteen, täsmällisyyteen, näkyvyyteen ja moninaisuuteen,
jotka sisältyvät myös Shieldsin arvokartalle. (Kuten kirjoitin viime kesäkuussa, hype on aina hypeä.)
Nyt Shields on julkaissut uuden teoksen, joka jatkaa siitä,
mihin edeltäjä jäi. How Literature Saved
My Life on Reality Hungeria henkilökohtaisempi yritys tutkia
kaunokirjallisuuden merkityksiä kokevalle subjektille. Eli käytännössä
kirjailijalle itselleen.
Huomaan, että ambivalenssini Shildsiä kohtaan on tallella.
Toisaalta arvostan hänen pyrkimystään vakavan, henkilöön menevän
kirjallisuuspohdinnan sanansaattajana. Arvostan tapaa, jolla hän käsittelee
lajia: fragmentaarisuus ja luonnosmaisuus muuttuvat hänen käsissään usein
luontevalla tavalla omaperäiseksi, ajatuksia herättäväksi koosteeksi. Shields
ikään kuin kuratoi kirjallisuuskeskustelua, nivoo yhteen irtoajatuksia
kirjallisuudesta, käy sellaista substanssiin menevää keskustelua, jota
päivittäismediassa ei enää nykypäivänä käydä. Samalla näistä langanpäistä alkaa
lukijalla herätä omia ajatuksia, jotka täyttävät fragmenttien välistä tilaa.
Tunne on hiukan sama kuin silloin, kun huomaa kesken musiikin kuuntelun, miten
ajatukset ovat olleet jossain ihan muualla jo monta minuuttia.
Toisaalta tunnen jälleen tulleeni kusetetuksi. Shields tekee
tämän tahallaan! Ärsyynnyn suunnattomasti hänen omahyväisyydestään (jo alun vertaus
runoilija Ben Lerneriin ”minun
seuraavan sukupolven doppelgängerinäni” on kiusallinen), hänen kohtuuttomasta
haudanvakavuudestaan kirjallisuuden ääressä, hänen toistuvista viittauksistaan
vaimoonsa (jonka nimi on ”edelleen Laurie”), hänen toivottomasta
itsekorostuksestaan (esimerkiksi typeristä pohdinnoista siitä, millaista
identiteettityötä Brownin ”vähempiarvoisessa” Ivy League -eliittiyliopistossa
opiskelu pakottaa ihmisen tekemään).
Kaikkineen näin totinen analyysi kirjallisuuden
merkityksestä ihmiselle muuttuu tavallaan tarkoitusperiensä vastaiseksi. Se
tyhjentää itse itsensä ja muuttuu latteaksi julistamiseksi:
Acutely aware of our mortal condition, I find books that simply allow us to escape existence a staggering waste of time (literature matters so much to me I can hardly stand it).
Teoksen köyhin jakso on sen pisin, ”Fifty-five works I swear
by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Paneutuminen ei kuulu Shieldsin
hyveisiin, ja lista on yksinkertaisesti vain lista. Sen lukeminen on
yhdentekevää, koska perustelut eivät pyri oikeastaan mihinkään muuhun kuin
tarpeettomaan itsekorostukseen. Tavallaan koko How Literature Saved My Life on
oman sanomansa vanki: Kirjallisuus on pelastanut David Shieldsin, mutta mitä
siitä? Eikö koko pelastaa-sanakin ole
jo niin suuri, että se hävettäisi tällaisessa yhteydessä ketä tahansa? Ei,
lohdutus ei riitä – pitää tarjota pelastusta.
Kaikkineen How Literature Saved My Life on kuitenkin
kiistattoman kunnianhimoinen yritys konseptoida kirjallisuuden syvintä
olemusta. Muistan, että aikoinaan eräällä kirjailija Antero Viinikaisen luennolla kuulin nasevan tiivistelmän
kirjallisuuden kolmesta ikuisesta aiheesta. Näihin kolmeen aiheeseen on
tiivistettävissä siis koko länsimainen kirjallisuus: 1. Rakkaus on ihanaa. 2. Elämä
on lyhyt. 3. Minä olen nero. Tiivistetysti
ne ovat siis rakkaus, kuolema ja itsekorostus (narsismi). Juuri näiden kolmen
aiheen äärellä koko tämä Shieldsinkin teos pyörii.
Shieldsin teoksen luvuilla on hienot nimet, pidän monista
paljon. Samalla lukujen nimet jo paljastavat, minkä aihepiirin kanssa ollaan
tekemisissä – siksi haluan siteerata ne myös tässä. Luvut ovat siis 1. Negotiating against myself (itsekehua),
2. Love is a long, close scrutiny
(rakkautta), 3. Why is the human animal
so sad? (kuolemaa), 4. Our ground
time here will be short (kuolemaa), 5. The
wound and the bow (kuolemaa), 6. All
great books wind up with the writer getting his teeth bashed in
(itsekehua), 7. Life v. Art
(kuolemaa), 8. How literature saved my
life (itsekehua).
Shields osaa myös tiivistää hienosti tämän kolmen ikuisen
aiheen pohdiskelun:
What separates us is not what happens to us. Pretty much the same things happen to most of us: birth, love, bad driver’s licence photos, death. What separates us is how each of us thinks about what happens to us. That’s what I want to hear.
Rakkaus, kuolema ja huonot ajokorttikuvat. Huono pärstäkuva
tosiaan harmittaa – sehän on todellisuuden avoin hyökkäys nerouden ulkoisia
piirteitä vastaan.
Humankind cannot bear very much reality.
How Literature Saved My Life on siinä mielessä taattua David
Shiedsiä, ettei se jätä kylmäksi. Minä inhosin koko kirjaa. Samalla jokin osa
minussa piti siitä, pakotti lukemaan loppuun, kirjoittamaan ajatuksiani siitä.
Sen takia suosittelen sitä jokaiselle.
Myös Tommi Melender kirjoittaa tästä Shieldsin kirjasta Antiaikalainen-blogissaan - ja viittaa samalla blogiini. Meille syntyi myös pieni keskustelu, jonka voi lukea tästä linkistä.
VastaaPoistaNäköjään Blogger poistaa näistä kommenteista HTML-koodatun linkin - tai korvaa sen nofollow'lla. Edellä mainittu linkki on siis tämä:
VastaaPoistahttp://antiaikalainen.blogspot.fi/2013/03/kirjallisuus-ja-elaman-pelastaminen.html