Yleisimmin se on Julian Barnes. Jos puhutaan elävistä kirjailijoista ja jos pitää yksi nimi heittää, se on yleensä Barnes.
Paljon muitakin suosikkeja minulla on, tietenkin. Ja välillä sanon myös jonkun muun nimen, mutta J.B. on pysynyt mukana ainakin jo riittävän kauan ja monia hänen teoksistaan on tullut luettua useampaan kertaan. Kyse ei ole siis mistään hetkellisestä innostuksesta.
Minulle erityisen tärkeitä Barnesin teoksia ovat Flaubert’s Parrot ja The Lemon Table -novellikokoelma. Olin myös todella vaikuttunut Arthur & George -romaanista ja The Sense of an Endingistä, josta Barnes sai Bookerin vuonna 2011 (kun oli ensin piruillut koko palkinnolle).
The Sense of an Ending tiivistää niin hyvin Barnesin kirjalliset kyvyt ja keskeiset teemat. Se sisältää hienoja ajatuksia muistojen subjektiivisesta luonteesta, minuuden muuttumisesta ajassa, vaikeudesta kohdata toinen ihminen. Kuolema on vahvasti läsnä, kuten Barnesilla aina. Tälläkin kertaa lopputuloksessa näkyy tekijän huikaiseva taito löytää täydellinen muoto sille, mitä on kirjoittamassa. Nyt muoto on kaiken lisäksi huomattavan tiivis.
Voisin suositella The Sense of an Endingiä oikeastaan jokaiselle, joka haluaa tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan. Ian McEwan voi olla makaaberimpi ja Martin Amis radikaalimpi, mutta Barnes edustaa heistä kaikkein selvimmin tiettyä terävää älykkyyttä, jolle on englannin kielessä eksakti termikin: wit.
Mutta kuinka paljon teosten kautta oikeastaan tutustuu kirjailijaan? Kysymys ei ole Barnesille ollenkaan vieras. Esimerkiksi Flaubertin papukaija sisältää huomion, joka on ikuisesti relevantti: Why does the writing make us chase the writer? Why aren’t the books enough?
Joudun siis vähän vetämään sanojani takaisin: lukemalla The Sense of an Endingin ei voi tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan, vaan korkeintaan hänen kirjalliseen tyyliinsä, ajatuksiinsa ja tapaansa ilmaista asioita. Jos haluaa tutustua kirjailijaan vähän lähemmin, voi lukea vaikka Vanessa Guigneryn ja Ryan Robertsin toimittaman Conversations with Julian Barnes -teoksen (2009).
Barnesin haastattelut ovat yhtä aikaa kiinnostavaa ja vähän kiusallista luettavaa. Toisaalta kirjailija on kiistattoman älykäs ja oivaltava, toisaalta hänen halveksuntansa kirjallisuusteoriaa ja teoreetikkoja (ja samalla näiden haastatteluiden tekijöitä) kohtaan on välillä melkein sietämätöntä. Barnes kieltäytyy tunnistamasta tunnettujen teoreetikkojen nimiä ja sotkee tahallaan asioita, kun haastattelija yrittää puhua kirjallisuusteoriasta. Sinänsä pragmaattinen lähestymistapa on täysin ymmärrettävä, mutta välillä kirjailija vaikuttaa hiukan... yksioikoiselta.
Toisaalta Barnes antaa kyllä paljon itsestään. Vuosina 1980–2007 tehdyissä haastatteluissa paljastuu muun muassa kirjailijan Sibelius-fanituksen luonne ja syyt siihen, miksi Roger Federer on parempi kuin Rafael Nadal.
Minulle oli yllätys, miten suuresti Barnes arvostaa John Updikea – Rabbit-kvartetti nousee esille monta kertaa. Olisin luullut, että Updike on aivan liian amerikkalainen peribrittiläiselle Barnesille. Mutta moni muukin jenkkitekijä kuuluu Barnesin suosikkeihin, esimerkiksi Lorrie Moore ja Jay McInerney mainitaan haastatteluissa usein.
Myös Flaubertista puhutaan niin paljon, että mieleeni muistuu, mitä Sir Kingsley Amis on tuhahtanut Barnesin innostuksesta: ”I wish he’d shut up about Flaubert.” Parhaimmillaan Barnes yltää silti kirkkaaseen itseanalyysiin:
”There’s a fairly small chance of my becoming sentimental in my writing or in my person. I don’t think I have a sentimental side; I’m suspicious of sentimentality. In my experience, sentimentality often goes with cruelty.”
(Guigneryn ja Robertsin tekemä haastattelu 2007.)
Barnesin teokset todella ovat koskettavimmillaan juuri silloin, kun surun syyt ovat näkyvissä, mutta niistä ei kerrota eikä asioita selitetä puhki. Vastaavasti Barnes on hauskimmillaan, kun hän ryhtyy tiivistämään asioita:
”I don’t feel, to put it crudely, that because I’ve written Flaubert’s Parrot I have to write ”Tolstoy’s Gerbil.” I’m not shut in a box of my own devising."
(Shusha Guppyn tekemä haastattelu 2000.)
Mutta halusinko tietää, mitä mieltä Julian Barnes on Big Brotherista? En. Entä halusinko tietää, miksi Barnes siirrätti käsikirjoitusarkistonsa Teksasiin? En välttämättä. Entä Barnesin mielipiteet Starbucksin kahvista? Unohtakaa koko juttu!
Tällaisten kirjailijahaastatteluiden ääressä on pakko esittää itselleen kysymys: Miksi en anna kirjailijan olla? Miksi kirjat eivät ole riittävästi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti