Pysähdyin miettimään näitä kahta sanaa: tositarina ja seikkailukertomus. Kumpi oikeastaan on kyseessä? Eivätkö ne tyylilajeina tavallaan sodi toisiaan vastaan?
Luin äskettäin Laurent Binet’n maailmalla innostusta herättäneen esikoisromaanin HHhH (alkuteos 2010, Sam Taylorin englanninnos 2012). Ajattelin ensin, etten pysty sanomaan siitä mitään omaa, koska loistava James Wood kirjoitti teoksesta niin tyhjentävän arvion New Yorkeriin.
Gummeruksen tietokirjatiedote kuitenkin muutti asian. Natsiteemainen HHhH on nimittäin ihan samalla tavalla arkistolähteisiin perustuva tositarina ja trillerimäinen seikkailukertomus. Mutta se haluaa olla romaani.
HHhH:n läpäisevässä historiallisessa kertomuksessa kuvataan, miten brittien kouluttamat desantit Jan Kubiš ja Jozef Gabčík tappoivat natsijohtaja Reinhard Heydrichin Prahassa 1942. Kirja kertoo kuitenkin aivan yhtä paljon kertojan taistelusta romaanimuodon kanssa.
Ranskalaista toimittajaa Laurent Binet’tä itseään muistuttava kertoja on ollut vuosikausia miltei pakkomielteisen kiinnostunut Operaatio Antropoidista, joka päättyi Prahan teurastajan Heydrichin salamurhaan. Toimittaja haluaa kirjoittaa aiheesta romaanin, mutta ei voi sietää keksittyjä yksityiskohtia, joita perinteiset historialliset romaanit ovat täynnä. Miksi keksiä jotain, mikä on oikeasti tapahtunut? Miksi riskeerata kaikki väittämällä jotain, mikä ei ole totta?
Binet’n ratkaisuna on itseään vastaan kamppaileva kerrontamuoto: vuorotellen vyörytetään operaation historiallisia vaiheita ja kertojan punnittua ahdistusta siitä, ettei hän tiedä kaikkea tapahtuneesta eikä voi mitenkään täydentää aukkokohtia oman mielikuvituksensa varassa. Elokuviin ja Googleen tukeutuva antiromaani ja kronologisesti etenevä jännityskertomus vetävät toisiaan eteenpäin, ja siitä tulee teokseen tietty vastustamaton voima. HHhH on joutuisaa tekstiä, jonka lyhyitä lukuja on pakko lukea vielä yksi. Ja vielä yksi.
Lukemisen jälkeen ajattelin ensin, että onhan näitä nähty – postmodernistien jälkeen ovat tulleet jo post-postmodernistit, jotka ovat astuneet taas askelta kauemmas omista teoksistaan ja aikakautensa traditioista. Heistä nimekkäin lienee Dave Eggers, jonka herkullinen A Heartbreaking Work of Staggering Genius meni Suomessa ohi pahemman kerran (vaikka teos suomennettiinkin: WSOY julkaisi sen nimellä Huikean nerokas sydämeenkäpä merkkiteos heti vuonna 2001). Viime aikojen näkyvin klassisen romaanikerronnan kritisoija on ollut David Shields, jonka Reality Hunger. A Manifesto (2010) on saanut monen nimekkäänkin kirjallisuusihmisen kädet tärisemään innosta. (Onhan se ihan reipas esitys, ei siinä mitään, mutta hype on aina hypeä.)
HHhH esittää nimeään myöten hiukan radikaalimpaa irtiottoa romaanimuodosta kuin mitä lopputulos oikeasti onkaan. HHhH tulee sanoista Himmlers Hirn heiβt Heydrich (Himmlerin aivojen nimi on Heydrich), eikä kryptinen kirjainsarja ole edes mikään varsinainen avain teokselle. Inhoan teksteissä kaikenlaista huokeaa kikkailua, ja tuo on kyllä hyvin lähellä sellaista.
Romaanin loppupuolella Binet antaa nähdäkseni myös periksi teesilleen: kun Heydrich saa osuman ja lopulta menehtyy verenmyrkytykseen, tekstiä ei enää erota kertojan kritisoimista historiaromaaneista. Mikä tahansa muistin varassa kirjoitettu on fiktiota, David Shields korostaa edellä mainitussa manifestissaan.
Mistä HHhH:n kertoja voisi olla edes varma, etteivät hänen lähteensä ole keksineet puolia detaljeista? Kertoja on niin innostunut salamurhan kuvaamisesta, että itsereflektio jää välillä vähän puolitiehen. Oikeastaan tämä usko Historialliseen Totuuteen on paikoin niin naiivia, ettei sen aukkoihin jaksa lukijana edes puuttua. Luulin, että moiseen positivismiin ei palaisi enää kukaan. Mutta Binet saa tekonsa anteeksi, koska hän tekee kaiken siksi, että teksti toimisi mahdollisimman hyvin. Ja se tosiaan toimii.
Toisaalta minään suurena romaanimuodon uudistajana HHhH:ta ei voi oikein pitää, korkeintaan lennokkaana puheenvuorona historiallisen fiktion ominaispiirteille. Bascombin Eichmann-kirjasta en osaa sanoa mitään, mutta tuskin se ainakaan tietoisesti hakeutuu fiktion tontille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti